Elämänkulkuna ymmärretään jokaisen ihmisen oma kokemuksellinen ja ainutlaatuinen elämäkerta. Elämänkaaripsykologia (life-span) taas pohjautuu ihmisenä olemisen yleisiin ja yhteisiin kehitysvaiheisiin ja -haasteisiin, joita hän kohtaa elämänkaaren eri vaiheissa ja muutoskohdissa osana ihmisen vuorovaikutusta ja osallisuutta ympäröivässä yhteiskunnassa (Pulkkinen 1997, 14).
Kehityspsykologi Erik H. Eriksonin elämänkaarta koskevassa psykologisessa kehitysteoriassa elämänkulkua tarkastellaan psykososiaalisten tehtävien ja siirtymävaiheiden kautta. Kehityskriisistä selviytymisen edellytyksenä on uusien taitojen kehittyminen. Ihmiselle muodostuu jokaisessa kehitysvaiheessa uusi käsitys itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Ihmisen elämänkulku ja kehitys on yksilön ja ympäristön vastavuoroista vaikuttamista ja eri ikäkausien ihmiset elävät lisäksi elämänkokemuksellisesti toisistaan poikkeavissa todellisuuksissa (Kronqvist ym. 2007, 52-55). Myös ammatillinen identiteetti muuttuu henkilön iän ja elämäntilanteen mukaan, ja mahdollisissa muutostilanteissa ihmisen on muotoiltava ammatti-identiteettinsä aina uudestaan. Muutostilanteesta selvitäkseen ihminen pyrkii rakentamaan selkeän kokonaiskuvan elämästään ja hahmottamaan uudelleen vastauksia kysymykseen: mikä minä olen? (Koski-Heikkinen 2008, 103-114.) Pöyhösen (2003, 107, 125–126) mukaan identiteetti nähdään hyvin usein myönteisten mielikuvien välityksellä. Ammattiin opiskeleminen voidaankin nähdä eräänä suurena identiteettiä muuttavana kehitysvaiheena opiskelijoiden elämässä.
Kirjassaan Elämänkaaripsykologia (2011) myös Tony Dunderfelt tuo esiin näkemyksen ihmisen jatkuvasta kehittymisestä, mikä luo positiivisen lähtökohdan mm. aikuiskoulutukselle. Ammatillisen opettajan tulee ottaa huomioon opiskelijan elämän vaihe ja hänen aikaisempi elämänhistoriansa. Oppilaitoksesta riippumatta opettajan laajoihin tehtäviin kuuluukin jokaisen opiskelijan huomioiminen omana yksilönään. Professori Keltikangas-Järvinen (1998, 195) on kuitenkin todennut, että “Käytännössä todellinen yksilöllisyyden huomioiminen kuitenkin on vaikeaa, ellei mahdotonta”.
Miten elämänkulkuajattelua ja elämänkaarinäkökulmaa voisi pitää mielessä ammatillisena opettajana toimiessa niin, että oma työskentelyfilosofia ylläpitäisi ammatillisten opiskelijoiden hyvinvointia ja tukisi myönteisen identiteetin kehittymistä, itsetuntoa ja elämänhallinnan taitoja? Osallistavan pedagogiikan hengessä Pedakoomiset haluaisivatkin nyt kuulla teidän muiden kokemuksia ja näkemyksiä siitä, miten opettajan työssä voisi huomioida eri elämänvaiheissa olevien opiskelijoiden hyvinvointi? Kommentoikaa omien kokemustenne kautta, antakaa ideoita meille kaikille!
Lähteet:
Dunderfelt, T. 2011. Elämänkaaripsykologia. 4. uudistettu painos. Helsinki: Sanoma Pro.
Keltikangas-Järvinen L. 1998. Hyvä itsetunto. 8. painos. Juva: WSOY.
Koski-Heikkinen, A. 2008. Opettajan ammatti-identiteetin kehittyminen. Teoksessa Määttä, K. & T. Uusitalo (toim.) Kasvatuspsykologian näkökulmia ihmisen voimavarojen tueksi. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi, 103 - 114.
Kronqvist E-L. & Pulkkinen, M-L. ,2007. Kehityspsykologia. Matkalla muutokseen. WSOY.
Pulkkinen, L. (toim.) 1997. Lapsesta aikuiseksi. 2. painos. Jyväskylä: Atena Kustannus.
Pöyhönen, S. 2003. Opettajia, juurilleen palaajia ja kielenharrastajia.
Suomen kielen opettajien ammatti-identiteetti Venäjän koulutuksen
ja opetuksen murroksessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Useful, descriptive, and intuitive image!
VastaaPoistaThanks, Jeff! Happy New Year :)
Poista